Quantcast
Channel: säätely – Teemu Lehtinen
Viewing all articles
Browse latest Browse all 6

Normitalkoot, suomalainen ikiliikkuja

0
0

Tutkijaystäväni kertoi, että eräs hänen uusimman tutkimuksensa loppupäätelmistä on, että kuntien viranomaiset toivovat lakien, määräysten ja normien tulkintaan lisää ja tarkempia tulkintaohjeita ministeriöistä. Toisin sanoen, jotta liiallisesta pykäläviidakosta kärsivien kansalaisten epätoivoa voisi vähentää käyttämällä viranomaisen oikeutta tulkita sääntöjä väljemmin, viranomainen tarvitsee lisää ohjeistusta ja normeja keskusvallalta.

Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, kuinka Suomi rakastaa sääntöjä ja monopoleja. Se on varmasti jäännettä jostain vanhalta ajalta, mutta siitä ei tunnu pääsevän yli ei sitten millään. Suomi elää säännöistä, sääntöjen mukaisesta toiminnasta sen vihoviimeisen kirjaimen ja pilkun mukaan aivan kaikkialla. Sen osoittaa myös YLE:n toimittajan juttu pari päivää sitten siitä, että lahjonnan ja vieraanvaraisuuden käsitykset eivät kaikissa kulttuureissa olekaan aivan samat kuin Suomessa. Suomalaisen käsityksen mukaan onkin sitten parempi olla tekemättä töitä sellaisten kulttuureiden kanssa, joissa vieraanvaraisuus on muutakin kuin kahvi ja känttyinen pulla. Viikon loma toimittajille Saariselällä ja matkalippu kohteeseen Turkissa on toki eri juttu.

Monet viranomaissäännöt on suunniteltu toisenlaiseen, yksinkertaisempaan ympäristöön, kuin missä me nyt elämme. Kun näitä monia sääntöjä yritetään tulkita yhdessä sellaisessa yhteiskunnassa, jota ei 20 tai 40 vuotta sitten ollut olemassakaan, joudutaan varsinaiseen viidakkoon, jossa metsän näkeminen puilta ja aluskasvillisuudelta on lähes mahdotonta. Jokainen, usein myös virkamies, ymmärtää, että tällaisissa tilanteissa järkeviä vaihtoehtoja on kaksi: paras olisi koko viidakon puhdistaminen, mutta kun se yleensä on mahdotonta, toinen vaihtoehto on tehdä kokonaisvaltainen tulkinta säännöistä ja asetuksista.

Viranomaisilta monesti tuntuu puuttuvan halu ottaa vastuuta ja tehdä näitä itsenäisiä kokonaisvaltaisia tulkintoja ja päätöksiä. Se voi johtua paitsi varsinaisesta vastuunpakoilusta myös siitä, että julkisella sektorilla ei ole mitenkään itsestään selvää, kenellä se lopullinen vastuu päätöksistä on (virkamies, virkamiehet vai koko organisaatio), millä perusteella sen vastuun kulloinkin voi itselleen ottaa, ja mitä siitä käytännössä seuraa.

Tämä voi olla julkishallinon johtamiseen liittyvä ongelma, mutta todennäköisesti se menee paljon syvemmälle. Jos viranomainen ei itse koe voivansa päättää asiasta, koska ei ymmärrä normia, pitäisikö sellaista normia ylipäätään olla olemassakaan – vai pitäisikö viranomaisen olla kyvykkäämpi? Jos viranomainen kokee mahdolliseksi vastuuta ottaessaan, että hän voi syyllistyä virkavirheeseen, lienee selvää, ettei hän tee minkäänlaista päätöstä, vaan siirtää sen eteenpäin muille. Jos viranomainen ei itse koe voivansa ottaa vastuuta yksin jostain asiasta, onko silloin vika virkamiehessä, hänen organisaatiossaan vai koko järjestelmässä?

Hallituksen viime viikkojen sekoilu on vienyt huomion tältä normitalkoiden nimellä kulkevalta idealta siitä, että Suomi vihdoinkin kasvaisi aikuisesti ajattelevaksi yhteiskunnaksi, jossa vastuunkantoa ei tarvitse uransa menetyksen pelossa paeta. Siksi nyt syksyllä olisi hyvä palata asiaan tosissaan. Ei voi olla oikein, että normien purkamiseksi tai niiden paremmin tulkitsemiseksi virkamiehet tarvitsevat uusia normeja ja ohjeita. He tarvitsevat parempaa johtamista, parempaa organisaatiota tuekseen ja vähemmän, mutta selkeämpiä, sääntöjä. Muuten normitalkoot muuttuvat suomalaiseksi ikiliikkujaksi ja tarkoittavat vain sitä, että talkoilla teemme entistä enemmän ohjeita siitä, kuinka aikaisemmin tehtyjä sääntöjä pitäisi noudattaa.


Viewing all articles
Browse latest Browse all 6

Latest Images

Trending Articles